Kasvusto


Hyvä ja paha

Hyvää ja pahaa on olemassa. On moraalitonta väittää muuta. Hyvä ihminen toimii johdonmukaisesti oikein. Pahat ihmiset tietävät toimivansa väärin, mutta tekevät sen silti. Ja loput eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä, he ovat tyhmiä. Niinpä kehoitan teitä olemaan tekemättä mitään. Se on varminta. Silloin ei ainakaan aiheuta tuhoa.

Ettehän te halua mitään pahaa, mutta pelkkä haluaminen ei riitä. Toimitte edelleen sen mukaan, miltä nyt sattuu tuntumaan, ettekä edes tajua, mistä se johtuu! Se on mielihyvän tavoittelua fyysisesti, sekä psyykkisesti; haluatte olla jotakin, saada jotain aikaan, valtaa hallita ympäristöänne tai muita, olla parempia ja oikeassa. Se on samaa itsekkyyttä, joka aiheuttaa myös sotia, ekokatastrofeja ja eläinrääkkäystä.

Halusta seuraa pelko. Ehkä ette saakaan mitä haluatte ja se nautintokin on ohimenevää. Pelkäätte epäonnistuvanne, mutta vielä enemmän sitä, mikä on tuntematonta. Mikä elämässä onkaan tärkeintä? Mitä todella haluatte? Ne, jotka ovat epävarmoja näistä peruasioista, eivät uskalla kyseenalaistaa omia käsityksiään (mistä ne ovatkaan tulleet; auktoriteeteilta, yhteiskunnalta, uskonnosta), vaan turvautuvat fanaattiseen varmuuteen, milloin eivät onnistu aihetta välttämään.

Mutta ei elämää pidä vältellä. Sen saa liiankin helposti tuhlattua harhakuvitelmien ylläpitoon ja suorittamiseen. Älkää siis paetko rutiineihin, viihteeseen tai tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta ylläpitäviin perinteisiin, muuten ahdistus ja tyhjyys on aina kannoillanne. Egoomme turvaudumme, mutta se on pelkkä vääristynyt kuva itsestämme ja estää aidon vuorovaikutuksen ja ymmärtämisen. Se vääristää myös totuutta pelkojemme ja toiveittemme mukaan. Itsensä tehostaminen ei ole itsetuntemusta, se on itsensä huijaamista.

Seurauksena on kaikki se pahoinvointi, minkä toisillemme aiheutamme. Emme voi antaa tällaisen yhteiskunnan tuhota elinympäristöämme. Hyviä on toistaiseksi harvassa, mutta ei perustavaa syytä, miksei jokainen voisi päästä eroon vallanhimosta ja katkeruudesta. Murskatkaa egonne, jotta voitte olla vapaita, ja nauttikaa olemassaolosta!


Moraalin perusta

Mikä on kaikkein tärkeintä? Jotta siihen voi edes vastata, täytyy olla elämää. Ainoa velvollisuutemme on elää. Kuolemakaan ei ole niin pakollista -- solujen ei tarvitsisi vanheta -- syntymästä puhumattakaan. Vain itsekkäät väittävät, että heidän oli pakko tulla maailmaan. Eli jotta voisi kuollakaan, on absoluuttinen pakko elää.

Syntyäkseen taas täytyy olla olemassa muitakin yksilöitä, suorastaan laji. Lajin erottaa muusta elämästä jotkut ominaispiirteet, kuten väri, muoto tai sopeutuminen tiettyyn ekologiseen lokeroon, mutta lajikin on syntyäkseen tarvinnut kaiken sen muun ja on edelleen riippuvainen siitä. Niinpä elinympäristön riisto johtaa vain lyhytikäisiin populaatioihin, jotka luonnonvalinta sitten karsii. Eikä evoluutioprosessi todellakaan ole kaikkien sotaa kaikkia vastaan, vaan menestyneimmät lajit tekevät yhteistyötä, auttavat toisiaan.

Kovin kamppailu käydään lajin sisällä, sen suuremmaksi eduksi, jotta elinkelpoisimmat jatkaisivat sukua. Aggressio on lajitovereihin kohdistuva tunne, jonka ansiosta populaatio leviää uusille asuinalueille, eikä ruoka lopu ylikansoituksen takia. Tyypillisen kokoiset reviirit ovat seurausta siitä. Aggressio saa yksilön puolustamaan aluettaan sitä voimakkaammin, mitä lähempänä sen keskusta on ja raja muodostuu siihen, missä ei enää jaksa tapella.

Aggressio ei siis ole perusteetonta väkivaltaisuutta, vaan auttaa ehkäisemään sitä. Toisen tontilta vaikkapa ilves pakenee, vaikka olisi vahvempi, kunnes on riittävästi omalla puolella rohkaistuakseen, mitä takaa-ajaja vuorostaan pelästyy. Traagisia seurauksia tulee vain, jos ilveille ei ole riittävästi tilaa. Liian pieneen akvaarioon laitetut reviirikalat jahtaavat heikompiaan pois loputtomasti.

Ihmislajin erikoisuus on aivot. Ne ovat auttaneet meitä levittäytymään kaikkialle maapallolla. Nyt tila on sitten loppu ryhmiemme tyypillisille reviireille ja aivoillamme meillä olisi myös mahdollista tajuta se. Ei ole mitään hyötyä vainota toisiamme. Ei kannata ärsyyntyä naapurista, kun sen reviiri ei voi liikkua. Kouluissa ja työpaikoilla kiusataan aina, enemmän tai vähemmän, ennen kuin viisastumme.

Se, mitä tunnemme, ei tosiaankaan ole aina hyvää tai oikein. Ärsytys on aggressiota, jolla ei enää ole myönteistä vaikutusta lajimme säilymiseen. Ja kuten kaikki vaistot, esimerkiksi himo, se patoutuu ja kasvaa ellei se pääse välillä purkautumaan. Eläinten hermosto ei lepotilassa ole hiljaa, vaan tyydytetty; se lähettää edelleen tuntemuksiaan, mutta aivot estävät ne. Vammaisilla on siksi pakkoliikkeitä, ei pakkorelausta. Kannattaa siis purkaa paineet halonhakkuuseen ja autojen hajottamiseen, ei toisiin ihmisiin.

Meidän pitää ymmärtää kaikki tuo ja lopettaa jokapäiväistä elämäämme hallitsevat ristiriidat. Sitten kilpailun sijaan teemme yhteistyötä, jotta emme tuhoaisi ympäristöämme, joka on meille elinehto. Elämän suojeleminen on hyvä ja sen tuhoaminen paha. Ihmisinä se on meille moraalin perusta. Samoin myötätunto ja ymmärrys helpottaa elämäämme ja on hyvää, kun taas erottelu ja kateus pahaa. Älykkyys, jonka avulla olemme menestyneet, antaa myös vallan tuhota itsemme. Se on työkalu, ei sinänsä arvostettavampi kuin antiloopin nopeat jalat. Viisaus on sitä, miten älyään käyttää.


Tarvehierarkia ja moraalin tasot

 Elämän perusteet
omavaraiselta
kirjoittajalta
-->

Vieressä ihmisen tarpeet tärkeysjärjestyksessä Kohlbergin mukaan. Katsokaa, mistä kulloinenkin mielihalunne juontuu. Kaavio sinänsä ei kerro mitään, ihminen ei teurasta ystäviään, vaikka olisi kuinka nälkä. Havainnollistus näyttää sentään, kuinka ihminen kasvaessaan kehittyy. Vauvalle riittää perusjutut. Vuoden vanha osaa jo pelätä. Kaksivuotiaana lapsi hakee hyväksyntää ja kohta kolmen iässä tekee ensimmäiset palikkatornit.

Leikki on matkimista ja kokeilua; luovuudeksi sitä ei voi nimittää, vaikka isin kenkä ei olisi koskaan ennen ollutkaan vessanpöntössä. Milloin ihminen oikein pääsee pyramidin huipulle? Lapset onnistuvat uskottelemaan itselleen, että heidän kuvittelemansa asiat ovat totta. Niinpä leikin pitäisi loppua seuraavaan kehitystasoon eli tosiasioiden hyväksymiseen.

Sukukypsyys on eläimille tyypillinen leikki-iän loppu. Ihmisyksilö saattaa ihan hyvin lopettaa ennen sitä tai jatkaa koko elämänsä. Se onkin huomattavan yleistä, mutta aikuisen ei sovi leikkiä, joten sitä nimitetään joksikin muuksi. Ultratärkeiden velvollisuuksien hoitamiseksi? Kunnialliseksi veronmaksamiseksi? Kun on pienenä oppinut leikkimään kotia, mihin muita taitoja enää tarvitaankaan?

Idea kuitenkin on, että älyn kehittyssä muodostuu uusia tarpeita, jotka kerran sytyttyään ovat aina olemassa, vaikka tulisi armoton kusihätä. Sitten kun on päässyt huipulle, voikin hylätä itsestään rakentamansa kuvan, huomata mitä todella on ja heittää koko pyramidin hiiteen.

Moraalin tasot (Maslow - selkeytettynä)

  1. Paljas itsekkyys:
vain oma minä ja rangaistus normien rikkomisesta otetaan huomioon.
  1. Toisten huomioonottaminen:
muut ihmiset toimivat minän tahdon välikappaleina ja heidät kannattaa pitää tyytyväisinä.
  1. Sosiaaliset suhteet:
mikä on hyvää ja pahaa toiselle ihmiselle.
  1. Sosiaalinen verkosto:
mikä on hyvää ja pahaa yhteisölle.
  1. Kansojen yhteistyö:
jokaisella on oikeuksia.
  1. Elämä:
jokaisella on itseisarvo.

Suurin osa ihmisistä saavuttaa tason kolme tai neljä. Seuraavaksi suurin osa jää sen alle ja vain harvat pääsevät yli. Pohdiskelemalla voi kuitenkin oppia näkemään ihmisten itseisarvon -- ja edelleen kaikkien muidenkin eliöiden. Luultavasti siihen ei ryhdy jos vielä aikuisenakin on kohdassa 1 tai 2, eikä se ole helppoa myöskään kahteen seuraavaan pykälään kalkkeutuneille. Mutta nyt kun tiedätte sen ja että parempaakin on, niin miksi ei?

Totuus vai tehtävä

Totuus-sanaa väärinkäytetään paljon. Sillä ei tarkoiteta mielipidettä, vaikka asianomainen luulisikin sen olevan totta. Virhe ilmenee mm. lauseissa "jokaisella on oma totuutensa" tai "näemme eri totuudet". Totuus on kuitenkin sitä, mikä on kaikille yhteistä ja jokaisen todistettavissa.

Totuus ei myöskään ole uskonto tai kaikkeus, jumala tai universumi, totuuden tietääkseen ei tarvitse tietää kaikkea. Paradoksi "totuutta ei voi tietää" kertoo jo sanojalleenkin että hän elää harhassa, samoin "näemme vain palasia totuudesta". Jos nuo lauseet pitäisivät paikkansa, ne eivät pidä paikkaansa. Mielivalta on monien uskonto. Todellisuus: ne asiat, mitä on. Totuus: miten ne asiat ovat.

Kautta historian eliöt ovat selviytyneet sitä paremmin, mitä totuudenmukaisempi kuva niillä on ympäristöstä. -- Onko tuolla vaara, onko tuo ruokaa? Näyttää turvallisesta/syötävältä, onko se sitä? -- Myös tänä hektisen kimpoilun aikana totuus pitää tietää. Itse asiassa kimmahtelu suurimmaksi osaksi on sitä, etteivät ihmiset tiedä, mitä heidän oikeastaan pitäisi tehdä. Se on kuitenkin itsestään selvää! Jos sitä ei tiedä, niin sitten sitä pitää pohtia.

(Pohtimisessa on tekemistä useaksi päiväksi, kunhan ei rupea räpläämään mitään muuta. Suurin osa siitäkin on tarpeettomia sivupolkuja menneeseen, tulevaan ja haavemaailmaan. Jätä kello, kännykkä ja rahat lattialle. Vasta kun lakkaat vilkuilemasta niitä, näet oleelliset asiat. Ei kannata lopettaa heti ensimmäisen tajuamisen jälkeen, parempaa on tulossa. Mikä se tajuaminen on, sitä en voi kertoa ilman että se tuntuu vieraalta.) -- Et menetä mitään, vaikka jättäisit jotain tekemättä. Voit kuvitella missanneesi jotain, mutta se tosiaankin on vain kuvitelmaa. Jos ei elättele harhaa, ei harmita. --

Mielikin syntyy ja kasvaa

Emme voi elää kuvitelmissa tuntematta ahdistusta. Mitä enemmän ahdistusta, sitä hankalampi on myöntää elävänsä kuvitelmissa.

Totuuden tietäminen on uteliaalle lajille arvo sinänsä. Lisäksi moraali toimiakseen tarvitsee realistisen kuvan ympäristöstä, sekä tekojemme seurauksista. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla huippuälykäs tai tietää juuri mitään ollakseen moraalinen. Itse asiassa niillä ei sinänsä ole merkitystä, työkalujahan ne vain ovat, joilla arvoja toteutetaan. Yleensä fiksulla tyypillä vaan on muutenkin enemmän henkistä kapasiteettia.

Looginen ajattelu ja tietoinen muisti ovat kuitenkin varsin pieni osa mielestämme. Perintötekijät eivät muutenkaan määrää kuin noin puolet siitä, millainen moraalintaju kehittyy. Kasvatus on se toinen puoli. Sillä syntyy humaani yksilö tyhmästäkin, ihmisten ajattelu on vain määrällisesti erilaista, ei laadullisesti. Perusasiat ovat kenen vain käsitettävissä, ajattelussa vain menee pitempään. Vain promille ihmisistä on tunnevammaisia fysiologisesti, vailla myötätuntoa. Olisi mahdollista kasvattaa itsestämme eettinen laji yhdessä sukupolvessa.

Ironista, että puhumme kehityksestä ja edistyksestä kun kulutuksemme kasvaa. Samalla ihmiset sanovat arvostavansa henkistä hyvinvointia enemmän. Ihmiset kuitenkin tyytyvät tiettyyn ajattelun tasoon ja keskittyvät nautinnontavoitteluun tai paikkaamaan tyhjyyden tunnetta tavaroilla. Miten sitä voikaan olla huomaamatta! Ennemmin pitäisi tyytyä tiettyy elintasoon ja keskittyä niin ihannoituun kasvuun ja edistykseen henkisellä puolella.

Sisäänrakennettu etiikka

Empatia, kyky tuntea itsekin, mitä toinen tuntee, on evoluution moraalinvartija. Hyvin toimii, muuten tapahtuisi paljon enemmän suutuspäissä tehtyjä tappoja, tai itse asiassa sellainen populaatio olisi jo hävinnyt. Ihmisellä on hyvin voimakkaat estot lajitoverin vahingoittamiseen. Ymmärrys siitä, kuinka olemme osana luonnon kiertokulkua, saa nämä vaistot heräämään myös muuhun elolliseen. Siihenpä tarvitaan oivalluskykyäkin.

Samaistuminen laimenee toki sitä enemmän, mitä kauemmaksi omasta lajista mennään. Kasveja kaikki voivat syödä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun tajuaa niiden olevan paljon tärkeämpi osa biosfääriä kuin vaikka nisäkkäät. Silloin niitä myös varjellaan, jotta ne menestyisivät tulevaisuudessakin, eikä riistetä suuremman, mutta hetkellisen tuoton tähden.

Aikaisemmin mainittu aggressio taas herää sitä herkemmin, mitä samankaltaisempi toinen olento on. Minkään muun kimppuun ei ihminen käy samalla raivolla kuin lajitoverin. Mutta ainoastaan, jos sitä ei pidä ihmisenä. Silloin se on huijari, pilakuva, pahempi vaara kuin mikään peto, koska se voi korvata ihmisen kokonaan. Se himoitsee täsmälleen samoja resursseja kuin itse. Mutta vaatii hyvin vähän, että tajuaa sen olevan sittenkin toinen ihminen. Tarvitsee vain kohdata.

Eikä vaadi paljon ymmärtää muutenkin, että samanlaisiahan me olemme. Yhteiskunta vaan ei siihen kasvata, se opettaa lähinnä pelkäämään ja tottelemaan. (Täytyy todeta, että ihminen on pilannut yhteiskunta-sanan merkityksen käyttämällä sitä oman valtansa välineenä -- yhteiskunta on aina siellä missä ihmisiäkin on.) Sotiinkin tarvitaan yhteiskuntia ja valtarakenteita, heimoja tai valtioita. Aggressio ei niitä aiheuta. Tarvitaan johtajia, jotka haluavat muiden sotivan heidän hyväkseen. Hekin kyllä tyytyisivät siihen mitä on jos pitäisi itse osallistua taisteluun.

Teoriassa ihmiset saisivat listiä toisiaan kunhan vaan eivät hävittäisi elinympäristöään. Jotkut pitävät sitä jopa ylikansoituksen hillitsijänä, mikä on yrjöttävää ja perätöntä.* Niin kauan kun olemme valmiit tappamaan toisiamme tai hyväksymään väkivallan, emme pysty kiinnittämään huomiota ympäristömme tilan todelliseen vakavuuteen, vaikka se on elinehtomme.

*Kyse ei ole siitä kuinka monta meitä on, vaan miten maapallon rajallisia resursseja käytetään.

Elämän harhasta

Kaikki mitä tapahtuu, ei ole hyvää tai edes välttämätöntä. Päivänselvää, mutta juuri kiistämättömistä asioista pitää lähteä liikkeelle, jotta päättelyketjun toinen pää olisi tiukasti kiinni todellisuudessa. Kiistämättömyydestä huolimatta väitämme itsellemme juuri noin, ettei meidän tarvitsisi tehdä mitään. Tai edes ajatella mitään. Emme edes korjaa virheitä käyttäytymisessämme kun yritämme vain unohtaa ne tai selittää, etteivät ne johdu itsestämme.

Koko ajanhan tapahtuu, niin paljon, ettei meillä ole mahdollisuuttakaan hallita sitä. Mutta haluaisimme hallita! Pakenemme tilannetta, missä emme siihen pysty, missä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Muistelemme menneitä ja suunnittelemme tulevaa... vaikka elämä tapahtuu vain nyt.

Emmekö muka kestäisi sitä, ettei kaikki olisikaan hyvin? Peitämme epävarmuutemme noihin jokapäiväisiin valheisiin. Jokaiselle tilanteelle on omat repliikkinsä ja rituaalinsa valmiina. Tarkkailkaa itseänne kun luotte merkitystä jollekin yhdentekevälle asialle, havahtukaa kun seuraavaksi sanotte "tosi hyvä juttu" tai "parempi näin".

Onnellisuudesta

Sanomme olevamme onnellisia, mutta miksi touhotamme pakonomaisesti ympäriinsä? Jo se, että sanomme olevamme onnellisia, kertoo ettemme edes tiedä, mitä se tarkoittaa! Haluaisimme olla onnellisia ja siksi toistelemme sitä itsellemme. Niin harhat pikkuhiljaa syntyvät.

Erehdymme nimittämään onneksi tyytyväisyyttä. Tyytyväinen voi olla heti kun on riittävästi ravintoa ja lämpöä hengissä säilymiseen. Mutta se menee ohi. Ihminen turtuu ja alkaa etsiä täyttymystä älykkyyden luomille tarpeille kuten turvallisuudelle ja hyväksytyksi tulemiselle. Niitä seuraa tarve tuntea itsensä ja jos itse asiassa hyvän itsetunnon avulla voi ollakin tyytyväinen perustarpeisiin, eikä tarvitse enää jatkuvasti varmistella niiden riittävyyttä tai pitää huolta imagostaan.

Mutta tyytyväisyys on kammottavaa. Se tarkoittaa tyytymistä myös asioihin, jotka ovat huonosti. Nehän voi korjata tai mistä sitä yrittämättä tietää? Muut eläimet ovat jo olemisen mestareita, ihmislajin erikoisuus on ajattelu. Maailman, sisäisen tai ulkoisen, tutkimista ei pidä lopettaa tai ei enää huomaa pahoja tai keksi hyviä asioita. Se on itsekkyyttä.

Kun ihmiset niin usein ovat itsekkäitä ja ahneita ja ajattelemattomia, riipaisee kun joku alkaa ajatella, mutta lopettaa saman tien. Tyytyy johonkin tasoon. Ahneudesta eroon pääsemiseen. Eihän heistä enää ole haittaa, mutta mikä potentiaali jääkään toteutumatta! Valppaalla ihmisellä ei myöskään olisi vaaraa retkahtaa takaisin nautinnonhimoon; se on helpompaa kuin uudestaan valpastuminen. Yhteinen hyvä jää edelleen yksilön egon taakse.

Onnea se tila ei silti ole, vain tavallista kestävämpää tyytyväisyyttä. Sen sijaan aito onni ei riipu olosuhteista. Se ei ole tyytyväisyyttä mihinkään ulkoiseen nautintoon ovat ne miten vaatimattomia tahansa -- nekin voi aina menettää -- vaan tyytyväisyyttä siihen, että on olemassa. Onnellisen ei tarvitse välttää pahojen asioiden kohtaamista tai ponnistelua hyvän puolesta, eikä edes kurjuutta, onni ei siitä häviä.

Tyytyväisyyttä ei pidä väkisin yrittää säilyttää, vaan iloita nautinnosta ja suhtautua tyynesti tuskaan.

Olotila.net

Inhimillisestä kokemisesta ja todellisuudesta hyvin kirjoitettuna. Valaistunut ihminen ei suinkaan ole kaikkitietävä, vaan näkee elämän syvyyden; henkisen kehittymisen tie on olemassa ja se on loputon. Silloin sitä myös luonnostaan kulkee, eikä stressiä ja murhetta enää ole.

Kun tosiaan pääsee eroon rajoittavasta ja harhakäsityksistä koostuvasta egosta, näkee myös olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. Ihmisenä olo on olemista osa lajia, jonka yksilöt vaihtuvat 45-75 vuoden välein, eikä itse ole sen merkityksellisempi kuin yksittäinen solu omassa ruumiissamme, joka uusiutuu keskimäärin 10 vuodessa. Useimmat ihmiset tällä hetkellä vertautuvat syöpäsoluihin. He lakkaisivat tekemästä pahaa, jos näkisivät yhteisen elinehtomme tai jopa koko lajin olevan vain osa vielä suurempaa virtaa, elämää, jonka lajit uusiutuvat miljoonan vuoden skaalassa.

Tämä asia on kaikille sama. Jos sen tajuaa, vallitsee loputtomien ja meitä toisistamme eristävien mielipiteiden sijaan yhteisymmärrys. Altruismi, kollektiivinen tietoisuus, yhtenä oleminen, totuus... aivan sama mitä nimeä siitä käytät, kunhan et anna ennakkoluulon hämärtää ajattelusasi!